Vuonna 2040 Suomessa ei ole enää juuri lainkaan hyväkuntoisia 50-vuotiaita miehiä.

Kun näin tuon lauseen, en pystynyt ohittamaan sitä olankohautuksella. En siksi, että se olisi tullut yllätyksenä vaan siksi, että se tuntui liian todelta. Liian tutulta.

Se ei ole vain UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankarin lausunto Suomen Kuvalehden artikkelissa se on herätys koko sukupolvelle. Se on kuva ajasta, jossa liike lakkaa, päätökset viivästyvät ja elämä muuttuu jatkuvaksi selviytymiseksi. Ajasta, jossa moni mies elää kyllä hengissä, mutta ei enää kunnolla elossa.

Tiedän, miltä se tuntuu, kun keho alkaa väsyä tavalla, joka ei palaudu yhdellä vapaapäivällä.
Kun mieli alkaa hidastua, siksi ettei enää ole tilaa, suuntaa tai selkeyttä.

Kun arjen sisällä kaikki on muka hyvin, mutta joku näkymätön voima vetää painopistettä alaspäin päivä päivältä.

Näitä merkkejä ei ole aina helppo huomata. Usein ne tulevat hiipien. Siksi niitä ei oteta vakavasti, ennen kuin on liian myöhäistä. Vasta sitten, kun joku läheinen huomauttaa. Kun portaat hengästyttävät. Kun ei enää jaksa heittäytyä mukaan, vaikka haluaisi.

Siksi tämä ei ole teksti fyysisestä kunnosta. Tämä on viesti elinvoimasta. Kyvystä olla olemassa tässä ajassa, tässä kehossa, tässä elämässä. Tavalla, joka tuntuu merkitykselliseltä.

En tarkoita sitä, että elämä pitäisi optimoida viimeiseen saakka. Tarkoitan sitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus valita toisin. Edes kerran päivässä.

Valita liike passiivisuuden sijaan.
Valita suunnan ajelehtimisen sijaan.
Valita itsensä, vaikka se tuntuisikin vaikealta.

Olen tehnyt näitä valintoja. En siksi, että olisin aina ollut hyvä niissä. Vaan siksi, että olen kokenut mitä tapahtuu, jos niitä ei tee.

Nyt kun tuo artikkeli sanoo ääneen sen, mitä moni on jo aavistanut, että olemme matkalla kohti aikaa, jossa suurin osa viisikymppisistä miehistä ei enää jaksa.

On meidän vastuulla pysähtyä ja kysyä: onko tämä se tulevaisuus, johon me halutaan mennä?

Uskon, että ei ole.
Uskon, että meissä on enemmän.
Mutta se vaatii valintoja. Ei suuria, vaan toistuvia.

Koska lopulta kyse ei ole siitä, miten vahva olet tänään. Vaan siitä, mihin olet menossa.

Tämä ei ole keski-ikää. Tämä on lasku, jota kukaan ei halunnut maksaa
Aina kun puhutaan miesten jaksamisesta, hyvinvoinnista tai elinvoimasta, nousee sama ajatus pinnalle: Tämä on normaalia keski-ikää.

Ikään kuin uupumus, ärtymys ja kehon rapistuminen olisivat automaattisia seurauksia siitä, että ikä alkaa nelosella tai vitosella.

Se ei ole totta.

Se ei ole biologinen pakko. Se on opittu passiivisuus, jota on ruokittu vuosikymmenten ajan.
Pikkuhiljaa on jätetty väliin aamutreeni, kävelylenkki, lepo, oma aika, selkeät rajat. Ja joka kerta, kun elämä painaa niskaan, ratkaisuksi on ehdotettu hyväksymistä. Ei muutosta.

Mutta mitä jos ongelma ei ole elämässä vaan siinä, miten me suhtaudutaan siihen?

Mitä jos me ei tarvita ongelmatonta arkea, vaan parempaa kykyä selvitä, vahvistua ja liikkua eteenpäin haasteiden keskellä?

Kirjoitin tästä hiljattain blogissa: Miksi haaveilet ongelmattomasta elämästä?

Olen joskus melkein uskonut tuohon. Että on normaalia olla jatkuvasti väsynyt.
Että ei tässä iässä enää kuulu jaksaa. Että kyllä tää tästä, kunhan arki vähän rauhoittuu.

Se olo, kun mikään ei enää oikein kiinnosta. Kun keho tuntuu raskaalta ja pää sumuiselta. Kun tekee kaiken, mitä pitää, mutta ei enää tunne olevansa läsnä.

Se ei ole ikä.

Se on lasku siitä, ettei pysähdytty ajoissa. Lasku siitä, että vietiin itseään vuosia eteenpäin muiden ehdoilla, kunnes ei enää muista, miltä omat ehdot tuntuvat.

Tämä ei ole syyllistämistä.
Tämä on muistutus.

Koska liian moni mies maksaa nyt korkoa vuosien huomiotta jätetyistä varoitusmerkeistä.
Ei siksi, että olisi tehnyt jotain väärin vaan siksi, ettei koskaan ehtinyt valita toisin.

En halua jäädä siihen jamaan. Enkä halua, että sä jäät.

Siksi puhun tästä.

Koska vaikka me ei voida hypätä ajassa taaksepäin. Me voidaan silti päättää, ettei vuosi 2040 ole meille loppu, vaan käännekohta.

Maskuliinisuus ei kadonnut hetkessä.

Se ei romahtanut yhdessä yössä, eikä kukaan tullut hakemaan sitä pois.
Se vain hiipui.
Vähitellen.

Ajan kuluessa se painettiin piiloon kiireiden, kompromissien ja jatkuvien odotusten alle. Niin syvälle, ettei moni mies enää muista, miltä tuntui olla vahvasti läsnä omassa kehossaan ja elämässään.

En puhu myyttisestä alfauroksesta tai karikatyyrimäisestä kovuudesta, vaan siitä yksinkertaisesta sisäisestä varmuudesta, jonka mies saa silloin kun hän tietää pystyvänsä kantamaan, päättämään, suojelemaan. Ei vain muita, vaan myös itseään.

Kyvystä liikkua maailmassa ilman jatkuvaa selittelyä tai itsensä pienentämistä.
Kyvystä olla jämäkkä, mutta lempeä.
Kyvystä ottaa tilaa. Ei muilta, vaan itselleen.

Kun mieheltä katoaa suunta, katoavat hiljalleen myös rutiinit ja kun rutiinit katoavat, keho alkaa rappeutua.

Ei heti.

Aluksi vain pieniä signaaleja: väsymys aamuisin, lihasten jäykkyys, levottomuus iltaisin. Ajan myötä ne muuttuvat pysyviksi.

Kun keho hajoaa, sen mukana hajoaa myös mieli, koska mies ei voi enää nojata mihinkään, joka kestäisi hänen omaa painoaan.

Moni ei huomaa tätä tapahtumaa ennen kuin joku muu tekee sen heidän puolestaan.

Kumppani. Lääkäri. Lapsi, joka ei enää pyydä nostamaan.

Tämä ei ole synkkä tulevaisuudenkuva. Tämä on täysin realistinen jatkumo, jos emme herää.

Siksi maskuliinisuuden palauttaminen ei ole ideologinen vaatimus vaan elinvoimakysymys.

Kyse ei ole siitä, että meidän pitäisi palata johonkin vanhaan malliin, vaan siitä, että meidän on otettava takaisin se osa meistä, joka ei koskaan olisi saanut kadota.

Sillä mies, joka ei kanna itseään, ei voi kannatella muitakaan.

Vahvuus, jota ei tarvitse huutaa.

Aidon maskuliinisuuden ydin ei ole kovuudessa, vaan vakaudessa. Se ei loista päälle liimattuna, eikä kilju huomiota ympärilleen. Se tuntuu siinä, miten mies seisoo, miten hän kantaa itseään silloinkin, kun kukaan ei pyydä. Se näkyy arjessa, tavassa suojata, suunnistaa ja sanoittaa asiat, jotka ovat tärkeitä. Ilman liikaa ääntä, ilman tarvetta todistella. Mulle se ei ole ollut koskaan ulkoista näyttämistä.

Se on ollut hiljainen kysymys, joka toistuu mielessä: toimitko sä tänään niin, että voisit olla itsesi puolella myös huomenna? Maskuliinisuus ei ole temppu tai sävy, jonka voi opetella. Se rakentuu hitaasti. Se syntyy siitä, että mies ottaa vastuun itsestään. Omasta kehostaan, omasta toiminnastaan, omasta suunnastaan. Päivä kerrallaan. Toisto toistolta.

"Hard times create strong men. Strong men create good times. Good times create weak men. And weak men create hard times." – G. Michael Hopf

Tämä lause pysäytti mut jo vuosia sitten ja palaa mieleen aina silloin, kun huomaan arjen mukavuuden alkavan peittää näkyvyyttä.

Me ei voida vaikuttaa kaikkeen, mitä ympärillä tapahtuu, mutta me voidaan valita, ollaanko me niitä, jotka vahvistuvat paineessa vai niitä, jotka odottaa parempia aikoja.

Jokaisessa meissä on tarve olla vahva. Ei hallitsemalla muita, vaan pystyäksemme seisomaan suoraselkäisenä silloin kun maailma ympärillä huojuu. Meissä on halu olla se, jonka olkapää kestää, jonka läsnäolo rauhoittaa ja jonka päätökset luovat suuntaa.

Kun mies on juurtunut itseensä, hänen ei tarvitse huutaa ollakseen kuultu. Hänen ei tarvitse sulkea muita pois säilyttääkseen paikkansa. Hän tietää, kuka hän on ja juuri siksi hänen ympärillään voi hengittää.

Uskon, että se on maskuliinisuutta, jota meiltä ei ole viety. Me ollaan vain unohdettu, miten se rakennetaan takaisin. Sitä ei saa takaisin kerralla.

Se syntyy siitä, että mies liikkuu, vaikka väsyttää. Että hän pysähtyy, kun tekee mieli paeta. Että hän puhuu totta silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Ennen kaikkea siitä, että hän on olemassa kokonaisena, näkyvänä ja läsnä ihmisille, joita hän rakastaa.

Me ei tarvita enää yhtään uutta ääntä, joka käskee meitä kovettumaan.

Me tarvitaan miehiä, jotka uskaltavat seistä omassa voimassaan. Peittämättä, piiloutumatta, pakenematta.

Kolme päätöstä, joilla mies pysyy elossa

Mitä enemmän olen valmentanut miehiä ja katsonut myös omaa elämääni ulkopuolelta, sitä kirkkaammin yksi asia on tullut näkyviin. Me ei tarvita monimutkaisempaa elämää. Me tarvitaan yksinkertaisempia reittejä takaisin itsemme luo.

Usein silloin kun olo on levoton, suunta kadoksissa ja keho raskas, mieli alkaa etsiä jotain suurta käännettä. Uutta ohjelmaa, täydellistä suunnitelmaa, uusia välineitä. Mäkin olen joskus eksynyt siihen. Selannut videoita, vertaillut vaihtoehtoja, kerännyt ideoita, mutta vältellyt sitä yksinkertaista totuutta, jonka olen aina tiennyt:

Liike selkeyttää. Läsnäolo palauttaa. Yhteys kannattelee.

Siksi rakensin itselleni kolme askelta, joihin palaan kerta toisensa jälkeen silloin, kun kaikki tuntuu monimutkaiselta. Yhä useammin myös silloin, kun elämä kulkee hyvin, koska en halua enää ajautua takaisin siihen mieheen, joka kerran oli hajallaan, vaikka kaikki näytti ulospäin olevan kunnossa.

1. 20 MIN PÄIVÄSSÄ

Ei ohjelmaa, ei optimoitua sykettä, ei suorituspaineita.
Vain liikettä.
Hikeä, hengästymistä, rytmiä.
Tapa muistuttaa itselle, että olen tässä kehossa ja että tämä keho on mun vastuulla.
Joinain päivinä se on juoksulenkki, toisina kahvakuula tai kuntopiiri olohuoneessa. Mutta joka kerta se on päätös.
Päätös, joka erottaa siitä passiivisuudesta, joka kerran uhkasi viedä kaiken.

2. PYSÄHDYS

Päivän aikana tulee hetkiä, joissa on helpompi mennä autopilotilla. Reagoida ärsykkeeseen. Jatkaa vanhalla kaavalla.
Siksi pysähdyn, edes kerran.
Kysyn itseltäni: viekö tämä kohti mun arvoja vai mukavuutta?
Joskus se tarkoittaa, että valitsen vaikeamman keskustelun.
Toisinaan, että jätän puhelimen pöydälle ja katson lastani kunnolla silmiin.
Tämä ei ole itsekuria, tämä on muistamista.
Että elämä rakentuu valinnoista, ja että tärkeimmät valinnat ei saa jäädä kiireen alle.

3. YHTEYS

Tämä on ehkä vaikein.
Koska meitä miehiä ei ole opetettu pyytämään yhteyttä, saati tarjoamaan sitä.
Mutta yhä uudelleen olen huomannut, että vahvuus ei synny yksin.
Ei silloin kun elämä iskee, eikä silloinkaan, kun menee hyvin.
Siksi soitan. Lähetän viestin. Näytän toiselle miehelle, että hän on olemassa.
Samalla muistutan itseäni: mäkin olen.

Tätä on vahvuus mulle tänä päivänä. Ei täydellistä suorittamista tai isoa showta. Vaan kolme yksinkertaista päätöstä, jotka palauttavat takaisin siihen, mikä on oikeasti tärkeää.
Eikä kyse ole siitä, jaksanko tänään kaiken. Vaan siitä, valitsenko edes yhden.

Kun haluat enemmän kuin selviytyä

Kun nuo kolme yksinkertaista linjaa: liike, pysähdys ja yhteys alkavat juurtua osaksi arkea, jokin sisällä alkaa hiljalleen muuttua. Muutos ei ehkä näy ulospäin heti, mutta tunnet sen: hengitys syvenee, askel kevenee, ajatukset kulkevat selkeämmin ja keho alkaa vastata, ei enää vastustaa. Se on kuin vanhan talon lämmittäminen: ensin hitaasti, natisten ja raskaasti, mutta kun tuli saa syttyä rauhassa ja riittävän usein, lämpö leviää vähitellen jokaiseen nurkkaan.

Aluksi se riittää, että liikut joka päivä hetken. Hikoilet. Herätät itsesi.

Että pysähdyt kerran kysymään, vietkö itseäsi kohti sitä, mihin uskot.

Että otat yhteyttä johonkin toiseen mieheen. Et siksi, että olisit rikki, vaan koska tiedät, että yhteys vahvistaa sinua enemmän kuin yksin pinnistely.

Näiden kolmen kautta alat taas muistaa, kuka olet, ja samalla alat hiljalleen kysyä itseltäsi jotain, mitä et ehkä pitkään aikaan ole uskaltanut: mitä seuraavaksi?

Kun tunnet ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sen, ettei kehosi enää ole este tai taakaksi koettu muistutus entisestä, vaan elävä osa sinua, syntyy uusi halu. Halu haastaa itseään vähän enemmän, ei suorittamisen pakosta, vaan siksi että tiedät pystyväsi. Et halua enää vain palautua. Haluat rakentaa. Et halua enää vain jaksaa arjen verran, haluat jaksaa enemmän kuin ennen.

Siitä alkaa uuden vaiheen rakentaminen.

Ensin ehkä yksi lisälenkki viikkoon, sitten selkeä ohjelma.
Voimaharjoittelua, jossa huomaat seisovasi vahvemmin jaloillasi, kirjaimellisesti.
Kestävyystreenejä, joissa sykkeen mukana alkaa sykkiä myös omanarvontunto.

Rakenne ei rajoita, vaan vapauttaa.

Kun tiedät, mitä teet ja miksi, elämä alkaa kulkea selvemmin. Eikä sinun tarvitse enää kysyä joka aamu motivaatiotasi, koska olet jo tehnyt päätöksen.
Tiedän sen, koska olen kulkenut tämän matkan monta kertaa. Jokaisella kerralla se alkaa samasta: pienestä, toistetusta liikkeestä.
Päättyy siihen hetkeen, jossa ei enää kysytä, jaksanko vaan, kuinka pitkälle haluan mennä.

Vastuu vapauttaa.

Kun alat ottaa vastuun omasta tekemisestäsi, jotain syvällistä alkaa liikkua myös pintaa syvemmällä ja sen kyllä tuntee.

Aluksi se näkyy pienissä asioissa: siinä, että et enää käynnistä aamua selaamalla toisten elämiä vaan valitset liikkeen. Siinä, että et jää iltaan pelkkänä varjona, vaan olet oikeasti läsnä. Ajatuksella, katseella, kehon rauhalla, joka ei enää heilu jokaisen ulkopuolisen ärsykkeen mukana. Jossain kohtaa huomaat, ettei kyse ole enää vain yksittäisistä valinnoista, vaan uudesta tavasta elää.

Tavasta, jossa et enää selitä itsellesi miksi et pysty, vaan rakennat sen miksi pystyt.

Vastuun ottaminen ei tarkoita, että sun pitäisi kantaa kaikki yksin tai muuttua joksikin kovaksi, jota mikään ei hetkauta.

Se tarkoittaa sitä, että alat luottaa siihen, että kun teet asioita johdonmukaisesti, ne alkavat kantaa.

Eikä kyse ole mistään mystiikasta vaan ihan konkreettisista seurauksista, jotka alkaa kasautua: uni paranee, ajatus kulkee, keho jaksaa, päätökset selkeytyy.

Kun nämä asiat on kunnossa, olet vaarallisen hyvässä iskussa. Sellaisessa iskussa, jossa mikään ulkoinen ei määritä enää sun arvoa, koska tiedät, että olet toiminut arvojesi mukaan.

Olen ollut siinä pisteessä, missä odotin muiden muuttuvan ennen kuin itse uskalsin liikkua.

Odotin olosuhteiden tasaantuvan, kalenterin selkeytyvän, arjen rauhoittuvan.

Mutta ei mikään muuttunut, ennen kuin mä muutuin.

Kun aloin ottaa vastuun tekemisestäni, ei pelkästään fyysisellä vaan myös mentaalisella tasolla, se loi sisälleni selkärangan, joka ei näy päälle päin, mutta jota ilman kaikki muu romahtaisi.

Siitä vastuusta käsin olen tehnyt parempia päätöksiä, rakentanut vahvemman kehon, ja ennen kaikkea olen ollut parempi mies niille, jotka merkkaa mulle eniten.

Vahvuus ei ole sitä, että mikään ei tunnu vaan sitä, että sä pystyt tuntemaan kaiken ja silti pysymään suunnassa.

Se syntyy vastuusta.

Siitä, että lopetat odottamasta ihanteellisia olosuhteita ja alat elää tavalla, jota et tarvitse enää selitellä kenellekään.

Se hetki, kun alat ottaa vastuun sun kehosta, sun valinnoista ja sun energiasta, ei ole käännekohta vain kunnon tai hyvinvoinnin kannalta.

Se on portti sellaiseen itseluottamukseen, jota ei voi feikata.

Seisot suoremmassa. Katsot ihmisiä silmiin. Sä tiedät, että voit luottaa itseesi, koska sulla on todistusaineistoa jokaisesta kerrasta, kun valitsit toimia.

Silloin sä et enää toivo muutosta, sä rakennat sen.

Tulevaisuus ei ole ennuste, se on seuraus.

Vuonna 2040 ei ole kyse vain siitä, että suomalaisten miesten fyysinen kunto on romahtanut.

Kyse on paljon suuremmasta. Siitä, mitä tapahtuu, kun sukupolvi toisensa jälkeen alkaa uskoa, ettei väsymys, vetäytyminen ja voimien hiipuminen ole enää valintoja, vaan väistämättömiä seurauksia iästä tai elämäntilanteesta.

Kyse on siitä, millaiseksi me miehet rakennamme oman roolimme tässä ajassa. Olemmeko edelleen niitä, jotka kantavat, ohjaavat ja luovat suuntaa, vai niitä, jotka hiljalleen katoavat taustalle, kun elinvoima lipuu meistä pois huomaamatta.

Se tulevaisuus ei ole vielä totta.
Se ei ole lukittu.

Se on seuraus niistä valinnoista, joita me teemme nyt. Tänään, tässä hetkessä, kun tunnemme sisimmässämme, että jotain täytyy muuttua.

Todellinen muutos ei ala silloin, kun olosuhteet ovat täydelliset vaan silloin, kun mies tekee päätöksen olla enää katoamatta.

Jos haluat konkreettisen rakenteen, jolla saat nämä ajatukset osaksi arkeasi – liikkeen, suunnan ja vahvan miehen selkärangan: Valitse vahva elämä -verkkokurssi on rakennettu juuri sitä varten. Se ei tarjoa pikaratkaisuja. Se rakentaa miehen, joka ei katoa.

Kun alat liikkua ennen kuin ehdit miettiä, miltä se tuntuu.
Kun pysähdyt edes kerran päivän aikana ja kysyt, ohjaako tämä valinta sua kohti omia arvoja vai vain mukavuutta, jonka hinta on tulevaisuudessa korkeampi.
Kun uskallat ottaa yhteyttä toiseen mieheen, et siksi että olisit rikki, vaan koska ymmärrät, ettei yksin tarvitse enää yrittää selvitä.

Nämä hetket rakentavat jotain paljon suurempaa kuin pelkkää rutiinia.

Ne rakentavat uudenlaista luottamusta siihen, että olet kykenevä vaikuttamaan omaan suuntaasi, jaksamiseesi ja siihen, millaisena versiona itsestäsi astut jokaiseen päivään.

Askel askeleelta. Päätös päätökseltä. Ilman draamaa, ilman julistusta.

Hiljaisella, mutta tinkimättömällä selkänojalla, joka näkyy sun katseessa, ryhdissä ja läsnäolossa.

Jos tämä kaikki herätti sussa pienenkin ajatuksen tai kipinän, pysähdy nyt.

Älä odota ensi viikkoa. Älä odota inspiraatiota.

Pysähdy ja kysy: mikä on se yksi päätös, jonka voin tehdä tänään, joka palauttaa mut takaisin omaan voimaan?

Koska lopulta kyse ei ole siitä, miten vahva olet nyt.

Kyse on siitä, kuka sä olet silloin, kun kaikki muu ympäriltä horjuu.

Ja se rakennetaan tänään.

Me nähdään vuonna 2040.

Ei tilastona. Ei varjona.

Vaan miehenä, joka päätti pysyä vahvana.

Kiitos lukemisesta,
Tomi