Jos sun suunnitelma toimii vain täydellisessä maailmassa, se ei ole suunnitelma. Se on ansa. 

Olen valmentanut ihmisiä yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tuhansia yksilöitä, kymmeniä erilaisia elämäntilanteita, lukemattomia toiveita paremmasta kunnosta, terveemmästä arjesta tai selkeämmästä suunnasta. Silti, kaikesta siitä variaatiosta huolimatta, yksi asia toistuu hämmentävän uskollisesti.

Yritetään liikaa.

Halutaan liikaa.

Lähdetään liikkeelle tavalla, joka ei jätä tilaa elämälle.

Ensimmäiset viikot kulkevat tahdonvoimalla. Ohjelma rakennetaan täydellisen viikon ympärille. Sellaisen, jossa mikään ei keskeytä, kukaan ei sairastu, yöunet eivät jää vajaaksi ja kalenteri toimii niin kuin unelma.

Sitten se hetki väistämättä tulee. Lapsi on kipeä, töissä kasaantuu viisi asiaa kerralla, viikonloppu menee uusiksi. Siinä hetkessä koko rakennelma romahtaa, koska sitä ei rakennettu joustavaksi. Se oli alun perinkin liian tiukka.

Sen sijaan että suunnitelma mukautuisi tilanteeseen, ihminen kokee epäonnistuneensa.

Sen sijaan että seuraavana päivänä voisi jatkaa kevyemmin, tulee viikkoja, jolloin ei tehdä mitään. Pahimmillaan ihminen alkaa uskoa, ettei ole riittävän kurinalainen tai vahva pysyäkseen muutoksessa mukana.

Tässä kohtaa pysähdyn, koska tämä ei ole pieni virhe. Tämä on se hetki, jossa rakennetaan tai hajotetaan identiteetti.

On päiviä, jolloin saat pidettyä rytmistä kiinni. Kaikki soljuu. Ehdit treenata, palaudut, syöt järkevästi ja tunnet, että sun hyvinvointi on omissa käsissä.

Sitten tulee ne muut päivät. Ne, joita et suunnitellut. Ne, jotka rikkovat kaiken, mihin yritit nojata.

Useimmilla ei ole suunnitelmaa niille päiville. On vain tunne, että nyt kaikki kaatui ja kaikki pitää aloittaa alusta.

Jos tää kuulostaa tutulta, käy nopeasti mielessäsi läpi seuraavat sanat.

Tunnista, mitkä näistä on sulle arkea:

• Syyllisyys.
• Tauko.
• Romahdus.
• Lipsuminen.
• Nollapiste.
• Itsekritiikki.
• Hiljainen luovuttaminen.

Nämä ei kerro siitä, ettet osaisi pitää kiinni suunnitelmasta.

Ne kertoo siitä, että sun suunnitelma ei osaa pitää kiinni susta.

Tiedän miltä se tuntuu. En pelkästään valmentajana, vaan isänä ja yrittäjänä. Mulla ei ole ollut ylellisyyttä rakentaa arkea pelkästään ohjelmien ympärille.

On ollut kuukausia, jolloin mikään viikko ei ole muistuttanut mitään, mikä sopisi kirjan sivuille tai excel-taulukkoon.

On ollut vuosia, jolloin univelka, stressi ja vastuu ovat vieneet tilan sekä kehon, että mielen palautumiselta.

Silti tai juuri siksi en ole voinut unohtaa hyvinvointia.

Sitä ei voi hylätä, koska silloin hajoaa kaikki muu.

Se tarkoittaa, että hyvinvoinnin pitää olla osa elämää, ei sen päälle rakennettu hauras koriste.

Jos mun treeniohjelma kaatuu siihen, että lapsi ei nuku öisin tai yksi viikko menee uusiksi, se ei ole hyvä ohjelma.

Jos liikunta vie enemmän kuin antaa, se ei ole tuki. Se on taakka.

Jos mun tapa palautua on olemassa vain silloin, kun kaikki menee hyvin, silloin se ei ole palauttavaa, vaan kontrollin illuusio.

En usko kovuuteen, joka ei kestä iskuja.

Enkä usko elämäntapaan, joka vaatii täydellisyyttä ollakseen olemassa.

Uskon systeemiin, joka taipuu mutta ei katkea. Uskon siihen, että liike ei ole rangaistus vaan tuki.

Uskon siihen, että toimintakyky ei rakennu kurista vaan kyvystä jatkaa, vaikka kaikki ei menisi suunnitelmien mukaan.

Tämän takia rakennan nyt kaiken toisin.

Tämän takia haastan sutkin ajattelemaan uudelleen.

Koska jos sun hyvinvointi lepää sen varassa, että elämä pysyy hallinnassa. Niin sulla ei ole hyvinvointia, sulla on ehto.

Elämä ei pelaa ehtojen mukaan.

Et ole se, mitä suoritat vaan se, mitä suojaat

Mulla kesti pitkään ymmärtää, että ihminen ei ole se, mitä hän saa tehtyä, vaan se, miksi hän ylipäätään tekee.

Vielä kauemmin kesti hyväksyä se, että tuo syvempi “miksi” ei pysy elossa, jos sen ympärille rakennettu elämä imee kaiken tilan ja energian, jos tarkoitus muuttuu näkymättömäksi jatkuvan suorittamisen alle.

Tunsin pitkään määritteleväni itseäni sen kautta, kuinka usein ehdin treenata, kuinka hyvin pysyin ruokarytmissä tai montako prosenttia kehitin kuntoani edelliseen kuukauteen verrattuna. Vaikka ulospäin kaikki näytti kurinalaiselta ja määrätietoiselta, sisällä kyti jatkuva huoli: mitä tapahtuu, jos en jaksakaan? Jos rytmi katkeaa? Jos elämän realiteetit pakottavat pysähtymään ja joudun myöntämään, etten olekaan enää se tyyppi?

Siinä oli ongelman ydin.

Koska niin kauan kuin määrittelin itseni tekemisen kautta, olin haavoittuva. Jos liike on identiteettini, kuka olen silloin, kun liike pysähtyy?

Tämä kysymys pysäytti minut.

Pakotti katsomaan uudelleen koko rakennelmaa, jonka päälle olin huomaamattani kasannut omaa arvoani ja suuntaani.

En ole treeniohjelma.

Sinä et ole treeniohjelma.

Me ei olla listoja, aikatauluja tai viikkosuunnitelmia.

Me ollaan ihmisiä, joilla on tarkoitus ja liike on vain väline sen suojelemiseen.

Moni ihminen ei romahda siksi, että treeni puuttuisi vaan siksi, että keho on ollut jo pitkään ylivirittyneessä tilassa, eikä kukaan ole opettanut hidastamaan rappeutumista ennen kuin on liian myöhäistä. Kirjoitin tästä tarkemmin blogissa: Tiedätkö, miten hidastaa kehosi rappeutumista?

Liike ei ole mittari, jolla mitataan meidän kelpoisuutta, vaan keino palautua, hengittää ja tulla takaisin itsemme luo.

Kun lähden kävelylle aikaisin aamulla, en tee sitä, koska se tuo pisteitä tai merkintöjä mun hyvinvointipäiväkirjaan.

Teen sen, koska se palauttaa minut osaksi jotain syvempää. Se auttaa muistamaan, miksi teen tätä kaikkea.

Se ankkuroi siihen, mikä on tärkeää silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu epävakaalta.

Liike ei ole se, mikä määrittää minua.

Se on se, mikä auttaa muistamaan, kuka todella olen.

Jos sun voima katoaa kaaoksessa, se ei ollut koskaan sun

Valmentajana olen nähnyt tämän useita kertoja, mutta rehellisesti olen kokenut sen itsekin.

Sen harhan, että niin kauan kuin pidän kiinni rutiinista, olen turvassa.

Että jos vaan jaksan vetää treenit läpi, syödä suunnitelman mukaan ja pitää kiinni rytmistä, mun hyvinvointi pysyy kasassa ja pysyn kontrollissa.

Pitkään se tuntuikin toimivan, kun elämä ei testannut liikaa.

Mutta se testi tulee aina.

Väsyneet yöt, erityislapsen haasteet, yrittäjän paineet, jotka haastavat niin, että syke jää päälle vielä illallakin.

Tai ne viikot, kun jokainen osa arkea vaatii enemmän kuin pystyt antamaan ja jossain vaiheessa alkaa tapahtua se, mitä et osannut suunnitella.

Yhtäkkiä huomaat, että kaikki se mitä pidit voimavarana, onkin nyt taakka.

Treeni ei enää palauta vaan kuluttaa. Rutiini ei auta vaan syyllistää.

Siinä hetkessä tapahtuu se, mitä ei pitäisi koskaan tapahtua. Alat uskoa, että et vaan ollut riittävän vahva.

Tämä on se hetki, jossa moni luovuttaa.

"It is not the strongest of the species that survives, nor the most intelligent; it is the one most adaptable to change." - Charles Darwin

 

Ei vahvin selviä, eikä viisain vaan se, joka mukautuu muutokseen. Siksi kyse ei ole siitä, kuinka paljon pystyt tekemään. Kyse on siitä, voitko jatkaa, kun kaikki ei enää mene suunnitelmien mukaan.

Vika ei ole ihmisessä.

Vika on siinä järjestelmässä, joka toimi vain niin kauan kuin elämä pysyi hallinnassa.

Jos sun hyvinvointi kaatuu siihen, että yksi viikko menee rikki, niin silloin sun hyvinvointi ei ollut koskaan sisäistetty. Se oli ulkoistettu rutiineihin, ohjelmiin ja kalenterimerkintöihin.

Jos sun järjestelmä ei kestä poikkeusta, se ei ole vahva. Se on hauras.

Kaunis kyllä, mutta silti vankila.

Vankila, jossa et koskaan oikeasti pääse rakentamaan todellista kapasiteettia, koska kaikki perustuu oletukseen, että mikään ei mene pieleen.

Se ei ole elämää.

Se on kuvitelma.

Se pettää sinut juuri silloin, kun eniten tarvitset tilaa, joustoa ja palautumista.

Sun keho ei kaipaa aina lisää kuria. Se kaipaa myös suojaa.

Valmennan ihmisiä, jotka kantavat enemmän kuin keho on koskaan tarkoitettu kantamaan.

Ne eivät valita. Ne eivät pysähdy. Ne ei puhu väsymyksestä, koska ne pelkäävät, että jos ne hiljenevät hetkeksikin, koko korttitalo kaatuu.

Mutta sen näkee silmistä. Hengityksestä. Sanojen väleistä.

Aamulla ne heräävät liian aikaisin, koska kukaan muu ei tee sitä mitä pitää. Päivällä ne suorittavat kahden ihmisen edestä. Yrittäjänä, vanhempana, puolisona, johtajana.

Illalla ne ajattelevat, että nyt olisi se hetki itselle, mutta sen sijaan että ne kuuntelisivat mitä keho tarvitsee, ne pakottavat sen salille, koska ohjelmassa lukee niin.

Tämä ei ole enää treeniä. Tämä on rankaisemista ja joskus myös todellisuuden pakenemista.

Näen sen liian usein. Et kaadu siksi, että et jaksaisi treenata. Kaadut siksi, että ole jo valmiiksi ylikuormittunut. Eikä kukaan opettanut sinua tunnistamaan sitä.

Me ei eletä puhtaalta pöydältä.

Me tullaan treeniin jo valmiiksi virittyneinä, kesken sähköpostien, perhepaineiden ja talousmurheiden.

Et voi enää rakentaa ohjelmaa pelkän liikunnan ympärille. Sun pitää rakentaa sitä hermoston ehdoilla.

Koska jos sun hermosto on ylivireystilassa. Palautuminen ei toimi, ja silloin mikään ohjelma ei kanna, vaan se kaataa.

Jos et nuku, älä suorita.

Jos et palaudu, älä kuvittele, että kurinalaisuus korjaa tilanteen.

Jos olet ylivireä ja hajalla, tee vähemmän.

Mutta tee jotain, joka antaa keholle sen, mitä se ei ole saanut pitkään aikaan: rauhan.

Tämä ei ole heikkoutta.

Tämä on korkeamman tason kurinalaisuutta. Sellaista, joka ei enää määritä vahvuutta toistojen määrällä vaan kyvyllä säädellä omaa kuormaa.

Liike ei ole palkinto vain hyvistä päivistä. Se ei ole sankariteko eikä merkki siitä, että "jaksoit taas". Se on säätelyn väline. Joskus se tarkoittaa, että viiden minuutin kävely on enemmän palauttavaa kuin tunnin rääkkitreeni.

Rakenna systeemi, joka ei petä, kun kaikki muu hajoaa.

Tässä on yksi totuus, jonka jokainen isä, yrittäjä ja kovaa elämää elävä ihminen ennemmin tai myöhemmin oppii.

Sun kapasiteetti ei rakennu silloin, kun kaikki menee nappiin vaan silloin, kun kaikki meinaa hajota, mutta sä et tipahda kokonaan.

Siksi loin Fighter Flow -menetelmän.

Kyse ei ole siitä, montako treeniä viikossa teet.

Kyse on siitä, että sinulla on systeemi, joka ei petä.

Kyse on siitä, että sinulla on kolme tilaa. Kolme vaihdetta, jotka pitää sut liikkeessä, vaikka tilanne ympärillä muuttuu.

Tässä on sun uusi järjestelmä:

MINIMI – Selviytymismoodi

Tämä on sun alin taso.

Se, johon palaat silloin kun kaikki on levällään. Kun yöt menee valvoessa, lapset sairastaa, deadline puskee päälle ja pää ei meinaa pysyä kasassa.

Tavoite ei ole kehittyä.

Tavoite on pysyä hengissä, säilyttää yhteys itseesi.

5–10 minuuttia riittää.

Hidas kävely, hengitysharjoitus, kevyt kehonpainoliike, selän availu, yksinkertaisuus tärkeää.

Ei suoritus. Vain signaali keholle: olen yhä tässä.

PERUS – Arjen voima

Tämä on se taso, jossa useimmiten toimit. Ei täydellinen. Ei optimi.

Riittävä, jotta palaudut, jaksat, tunnet itsesi liikkeessä ja elämässä mukana.

2–4 treeniä viikossa, 30–60 minuuttia, vähän hikoilua, hyvä fiilis.

Ehkä pyöräily töihin, ehkä lihaskuntotreeni, ehkä kehonhuolto iltalenkin päätteeksi.

Ei vaadi erityisiä puitteita. Vain päätöksen olla oma itsesi, myös kiireessä.

Tämä ei ole kompromissi.

Tämä on vahvuus.

OTTELUTILA – Tila kasvaa

Tämä on sun ylin vaihde.

Tämä on se viikko, kun unta on riittävästi, kalenteri sallii ja kroppa huutaa voimaa.

Täällä kasvat, kehityt, ylität itsesi.

Suunniteltu ohjelma, selkeät tavoitteet, progressiivinen treeni.

Ehkä salilla, ehkä lenkillä, ehkä lajin parissa, mutta joka tapauksessa täysillä läsnä.

Tässä tulee tärkein.

Sun identiteetti ei lepää tällä tasolla.

Sun arvo ei nouse siitä, kuinka usein pääset tänne.

Tämä ei ole normi, tämä on bonus. Etuoikeus. Lahja.

Kaikki kolme tasoa on osa sinun kapasiteettia.

Eikä mikään niistä ole häpeä.

Ne kaikki on osa sitä miestä, isää, yrittäjää ja johtajaa, joka osaa säätää eikä vain suorittaa.

Joka osaa hidastaa silloin kun on pakko ja painaa silloin kun voi.

Joka ei tipu kokonaan, vaikka elämä heittäisi kyykkyyn.

Tämä on sun uusi järjestelmä. Fighter Flow.

Ei tarvitse enää miettiä, mitä tehdä, kun kaikki menee rikki. Tiedät sen jo.

Et tarvitse lisää kuria. Tarvitset järjestelmän, joka kantaa sut takaisin.

Yksi yleisimmistä virheistä, jonka näen vuodesta toiseen, on tämä: ihmiset yrittävät rakentaa hyvinvointinsa samanlaiseksi kuin liiketoimintasuunnitelman tai projektin aikataulun. Selkeä rakenne, tarkat toistot, optimiaikataulu ja oletus, että jos vaan pysytään siinä, kaikki menee hyvin.

Mutta se ei koskaan mene niin.

Koska elämä ei ole aikataulutettava. Se ei kysy lupaa ennen kuin se heittää kaaoksen niskaan. Siinä kohtaa, kun rutiini ei enää kanna, alkaa usein luisu. Jää treeni väliin, ruokarytmi hajoaa, uni katkeaa. Olo on levoton ja äkkiä ei enää tee mieli palata, koska kaikki tuntuu siltä kuin pitäisi aloittaa alusta.

Valmentajana olen nähnyt liian monta kertaa, mitä tapahtuu ihmiselle, joka rakentaa hyvinvointinsa sen varaan, että mikään ei mene pieleen. Kun ohjelma murtuu, murtuu myös itseluottamus. Jos järjestelmä ei anna tilaa elämälle, se ei ole järjestelmä.

Siksi rakennan ihmisille malleja, joissa tärkeintä ei ole se, kuinka monta kertaa viikossa treenaat, vaan se, että pystyt palaamaan takaisin ilman syyllisyyttä. Se on vapauttava hetki, kun ihminen tajuaa, ettei hänen arvonsa riipu enää siitä, paljonko hän tekee, vaan siitä, että hän on edelleen liikkeessä, vaikka sitten pienemmällä vaihteella. Kun se syyllisyys väistyy, syntyy tilalle uudenlainen energia. Ei pakon energia, vaan yhteyden.

Se yhteys tekee mahdolliseksi sen, että paluu ei tunnu enää nollapisteeltä. Et enää tarvitse dramaattisia aloituksia tai täydellisiä viikkoja, koska sinulla on nyt malli, joka sallii muutoksen. Osaat hidastaa, kun tarvitsee ja kiihtyä, kun on tilaa. Ilman että kumpikaan suunta vie sut raiteilta.

Jossain vaiheessa, hiljalleen, alkaa syntyä uudenlainen vahvuus. Ei enää pelkästään fyysinen tai ohjelmallinen, vaan kokonaisvaltainen. Keho ja mieli alkavat kulkea samaa rytmiä. Liike ei ole enää suoritus, vaan palautumisen tila.

Alat huomata, että et enää tee treeniä pakottaaksesi itsesi ruotuun vaan tukeaksesi itseäsi pysymään siinä, kuka sä haluat olla.

Silloin et enää elä hyvinvointia elämän ehdoilla. Elät elämää sillä kapasiteetilla, jonka sun hyvinvointi mahdollistaa.

Siihen ei tarvita lisää kuria. Siihen tarvitaan järjestelmä, joka kantaa takaisin silloinkin, kun kaikki muu meinaa hajota.

Tämä ei ole uusi alku. Tämä on suunta, joka ei katkea.

Kun tämä ajattelutapa alkaa upota syvemmälle, ihmisessä tapahtuu hiljainen mutta mullistava muutos.

Hän alkaa päästää irti siitä jatkuvasta epäonnistumisen pelosta, joka ennen määritti kaikkea. Koska ei ole enää mitään, missä voisi epäonnistua. On vain tiloja, rytmejä, vaiheita ja mahdollisuus palata takaisin yhä uudelleen.

Huomaat, että et enää romahda, kun elämä rikkoo sun suunnitelman.

Mukautat.

Jatkat.

Rakennat uudelleen.

Se ei ole merkki heikkoudesta. Se on todiste siitä, että olet oikeasti vahva. Koska vahvuus ei näy siinä, että mikään ei mene rikki. Se näkyy siinä, että sä et hajoa mukana.

Valmentajana uskon, että meissä kaikissa on tämä kyky.

Kyky joustaa ilman että murtuu.

Kyky liikkua ilman että suorittaa.

Kyky elää omien arvojen mukaan, vaikka maailma ympärillä ei aina anna siihen tilaa.

Siksi loin Valitse vahva elämä -verkkokurssin. Ei niille, jotka haluavat lisää suoritteita. Vaan niille, jotka haluavat järjestelmän, joka kantaa. Joka palauttaa. Joka auttaa rakentamaan arjen, jossa hyvinvointi ei ole enää lisätehtävä, vaan pohja kaikelle mitä teet.

Jos tämä teksti tuntui siltä, että se puhuu sulle, kurkkaa kurssi. Se ei lupaa täydellistä viikkoa.

Se lupaa tavan rakentaa kapasiteettia myös silloin, kun elämä ei kysy lupaa.

Et tarvitse uutta alkua.

Tarvitset tavan pysyä liikkeessä.

Valitse vahva elämä.

Nyt.

Kiitos lukemisesta,
Tomi