Ensin pettymykset tuli matolla. 

Yksi vastaan yksi.

Ei tekosyitä, ei pakoreittejä.

Hävisit tai voitit ja joka kerta opit, kuka sä oikeasti olit.

Mun oma oppi pettymyksistä ei alkanut kirjasta, podcastista tai valmennuksesta. Se alkoi siitä hetkestä, kun makasin selälläni tatamilla ja katto sumeni valojen takaa. Tiesin hävinneeni. Tiesin, että olin antanut kaikkeni, eikä se riittänyt.

Suurin vastoinkäyminen ei tullut urheilusta.

Se tuli, kun sain tietää, että oma lapseni ei tule koskaan puhumaan. Että hän ei kävele itsenäisesti.

Että hänen elämänsä ei tule koskaan näyttämään siltä, mitä olin kuvitellut. Eikä siihen ole olemassa korjaussarjaa.

Sitä ennen pettymykset oli treenejä, epäonnistuneita liiketoimintaideoita, taloudellista epävarmuutta.

Sen jälkeen ne olivat… pieniä.

Ymmärsin, että mä en ollut pettynyt elämään. Mä olin pettynyt mun illuusioon siitä, miltä elämän piti näyttää.

Siinä kohdassa, pettymyksen ytimessä. Alkaa todellinen kasvu.

Opin, että pettymyksiä ei kuulu vältellä. Niitä kuuluu kohdata.

Niitä kuuluu sietää.

Niitä kuuluu jopa toivoa, koska ne kertoo, että sä elät, yrität ja välität.

Pettymys ei ole merkki siitä, että sä epäonnistuit. Se on todiste siitä, että sä olit mukana.

Että sä pelasit, et vain katsonut sivusta.

Niin monta kertaa näen ihmisiä, jotka romahtavat ensimmäisestä ”ei” -sanasta.

Yksi peruuntunut tapaaminen.

Yksi huono yö.

Yksi palaute, joka ei hivele itsetuntoa.

Ja kaikki alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä.

Sun raja ei todellakaan mene siinä.

Se on vaan se kohta, mihin asti olet oppinut kulkemaan.

Sun todellinen raja on jossain paljon pidemmällä, eikä se löydy ilman pettymyksiä.

Pettymykset ei ole vihollisia. Ne on portteja. Koetuksia, jotka paljastaa, kuinka paljon me ollaan rakennettu kestämistä ja kuinka paljon vaan toivottu parasta.

Usko pois: Kun pettymykset ei enää pelota, susta tulee vaarallinen. Sä alat elää, et vaan yrittää selviytyä.

Kun maailma muuttui helpoksi, meistä tuli hauraita

Meidän ei enää tarvitse kohdata pettymyksiä. Se on ehkä yksi suurimmista ongelmista, joita ei kutsuta ongelmiksi.

Klikkaat pois keskustelun, joka tuntuu epämukavalta.

Vaihdat työtehtävää, kun palautetta tulee liikaa.

Väistät katseen, jos joku sanoo ei. Selität itsellesi, että “en mä tätä oikeastaan halunnutkaan.”

Joka kerta kun vältät, sä opit yhden asian lisää:

“Mä en kestä.”

Se ei ole totta. Se on valhe, jota toistat niin kauan, että siitä tulee osa sun identiteettiä.

Me eletään maailmassa, jossa pettymys on luksusta. Kaikki on muotoiltu niin, ettei mikään tunnu liian pahalta, liian raskaalta, liian epäreilulta.

Jos asiakaspalvelu ei vastaa heti, raivostut.

Jos treeni tuntuu vaikealta, vaihdat ohjelmaa.

Jos puoliso ei ymmärrä sua heti, vedät johtopäätöksen.

Kyse ei ole siitä, että elämä olisi oikeasti rankkaa. Kyse on siitä, että kynnys pettymykselle on romahtanut.

Kun kaikki on säädeltyä, mukautettua ja yksilöllistettyä, et enää tiedä, miltä epäonnistuminen oikeasti tuntuu. Ja silloin pienikin vastoinkäyminen lyö ilmat pihalle.

Tämä on vaarallista.

Koska jos sä et kestä pieniä pettymyksiä nyt, miten sä kuvittelet pärjääväsi, kun oikea kriisi iskee?

Tämän päivän hauraus ei ole sattumaa.

Se on seurausta mukavuuden palvonnasta.

Ja jos me ei pysähdytä tämän äärelle nyt, me kasvatetaan sukupolvi, joka ei uskalla epäonnistua edes omien unelmiensa edessä.

Jos haluat olla vahva, älä kysy, miten vältät pettymykset.

Kysy, miten voit rakentaa itsesi niin, että ne ei enää murra sua.

Et ole herkkä – olet ylikuormittunut ja aliharjoitettu

Tämä ei ole tunneongelma. Tämä on neurofysiologinen todellisuus.

Ihminen ei ole koskaan elänyt maailmassa, jossa pettymyksiä voi välttää näin tehokkaasti ja silti kokea näin paljon sisäistä levottomuutta.

Tutkimuksista tiedetään, että aivojen tunnekäsittelyä ohjaava järjestelmä ei kehity, jos sitä ei kuormiteta sopivasti.

Kun välttelet pettymyksiä, vältät samalla hermostosi kykyä palautua. Et harjoita sun psyykkistä palautumiskykyä, kutistat sitä.

Pettymys on samaa kuin kylmä suihku hermostolle. Aluksi se tuntuu karmealta. Mutta toistoilla keho oppii: kestän tänkin.

Jos vältät pettymyksiä, sun hermosto ei koskaan opi palautumaan niiden jäljiltä. Silloin kaikki alkaa tuntua liialta, vaikka todellisuudessa mikään ei edes koskenut suhun kunnolla.

Yksi väärä katse.

Yksi väliin jäänyt vastaus.

Yksi onnistumaton päivä.

Tunnet sen kuin isku sydämeen. Et ole heikko, vaan sua ei ole treenattu kestämään.

Maailma ympärilläsi ruokkii tätä:

• Algoritmit, jotka ohjaavat sinut pois epämukavuudesta
• Sovellukset, jotka tarjoavat nopean korvauksen ilman ponnistelua
• Kulttuuri, joka sanoo: “Jos joku tuntuu pahalta, se on väärin.”
• Vanhemmuus, jossa lapsi saa kaiken heti, paitsi pettymyksen sietokyvyn
• Työelämä, jossa jaksamisen puute on ongelma, mutta sitoutumisen puute ei koskaan nouse puheeksi
• Ystävyyssuhteet, joissa sä saat myötätuntoa sun rajoista, mutta et tukea niiden ylittämiseen

Ei se ole väärin. Se on elämä.

Ja jos elämä ei satu välillä, sä et tunne, sä et kasva, sä et rakenna mitään todellista.

Oma pettymysresilienssi ei syntynyt, koska olisin halunnut olla vahva. Se syntyi, koska ei ollut vaihtoehtoa. Näin, mitä tapahtuu, kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan ja silloin ei auttanut enää mikään mukavuusajattelu.

Pettymys ei ole virhe.

Se on käyttöjärjestelmäpäivitys.

Ilman sitä jäät siihen samaan versioon, joka ei uskalla enää unelmoida isosti, ettei vaan satu.

Tämä on meidän aikakauden hiljainen epidemia:

Hauraus, joka näyttää fiksulta, mutta tuntuu tyhjältä.

Pettymyspuskuri – opi ottamaan isku ennen kuin se tulee

Kamppailulajeissa ei opeteta väistämään todellisuutta. Opetetaan ottamaan isku ja palautumaan.

Sun täytyy osua.

Sun täytyy epäonnistua.

Silti nousta ylös, uudelleen ja uudelleen.

Ilman sitä olet vain teknisesti taitava, mutta henkisesti hauras. 

Sama pätee elämään.

Pettymyspuskuri ei ole kilpi. Se on kyky vastaanottaa pettymys. Tuntea pettymys ja silti jatkaa.

Tässä kolme osumaa, jotka jokaisen on opittava ottamaan ja miten niistä rakennetaan suojaa ennen kuin niitä edes tulee:

1. Epämukavuus sparrina

Pettymyksiä ei voi vältellä, mutta niitä voi treenata.

Haasta itseäsi joka päivä: sano mielipiteesi, pyydä jotain, ota riski.

Asetu tilanteisiin, joissa et voi kontrolloida lopputulosta.

Toista: “Tänään joku voi sanoa mulle ei ja mä selviän siitä.”

Tämä on sun päivittäinen matsi. Ei ehkä fyysisesti, mutta psyykkisesti ja emotionaalisesti. Jos et harjoittele ottamaan iskuja, yksikin kolaus voi kaataa sut.

2. Palautuminen = seuraava liike, ei selittelyä

Oikeassa matsissa ei jäädä makaamaan ja miettimään miksi. Noustaan ylös ja liikutaan.

Kun pettymys iskee, älä jää miettimään, vaan tee jotain kehollista: hengitä, kävele, kirjoita.

Tee lyhyt jälkianalyysi: Mitä opin? Mitä teen seuraavalla kerralla?

Sano itsellesi ääneen: “Tämä ei määrittele mua. Tämä vahvistaa mua.”

Tämä ei ole tunteiden tukahduttamista. Tämä on suunnan palauttamista.

3. Epävarmuuden sieto = sun henkinen kunto

Jos sä et kestä epävarmuutta, et kestä elämää.

Tee päätöksiä, vaikka et tiedä lopputulosta 

Harjoittele seisomaan ristiriidan ja keskeneräisyyden keskellä ilman, että romahdat

Muista: jokainen pettymys paljastaa mikä osa susta ei vielä kestänyt

Joka kerta kun joku sanoo sulle “ei”, sä voit valita: Romahdanko vai rakennanko?

Pettymyspuskuri kasvaa toistolla. Iskulla.

Jos sä odotat täydellistä hetkeä ennen kuin liikut, sä et vain lykkää onnistumista. Sä kasvatat pelkoa. Kirjoitin tästä enemmän blogissa: Aloittamisen pelko – miksi odottaminen on pahin vihollisesi

Tunnereaktiolla, joka ei johda pakenemiseen, vaan paikalle jäämiseen. 

Sun tehtävä ei ole suojautua elämältä.

Sun tehtävä on tulla ihmiseksi, jota pettymys ei pysäytä.

“Life doesn't get easier or more forgiving; we get stronger and more resilient.” - Steve Maraboli

Sitä on todellinen vahvuus.

Sitä on kamppailu elämässä ja matolla.

Vahvuus ei synny siitä, että mikään ei satu. Vaan siitä, että sä et enää katoa silloin kun sattuu

Pettymys ei katoa elämästä, mutta sen merkitys voi muuttua. Se ei ole enää todiste epäonnistumisesta, vaan merkki siitä, että uskalsit välittää.

Se, joka välittää, on aina altis kivulle, mutta myös yhteydelle, rohkeudelle ja kasvulle.

Huomaan itsekin, että yhä uudelleen mun tekisi mieli varmistella. Suojata itseni siltä, että joku sanoo ei, joku ei ymmärrä tai jokin ei toimi heti.

Silti kerta toisensa jälkeen palaan siihen, mitä olen oppinut kantapään kautta. Mun tehtävä ei ole hallita lopputulosta vaan olla rehellinen siinä, mitä mä teen.

Se ei tarkoita, että olisin aina vahva.

Se tarkoittaa, että en enää katoa silloin kun sattuu.

Kun tämä muuttuu osaksi sun arkea. Huomaat, että vaikka epäonnistut, sä et silti katoa. Alkaa rakentua uudenlainen varmuus.

Ei sellainen, joka huutaa tai vakuuttelee, vaan sellainen, joka seisoo. Hiljaa ja jämäkästi.

Et tarvitse enää täydellistä suunnitelmaa. Tarvitset selkeän päätöksen. Että elämä ei jää elämättä siksi, että halusit suojautua kaikilta pettymyksiltä.

Saat olla epävarma.

Saat pelätä.

Mutta et enää väistä.

Toimit silti.

Et voi rakentaa uutta minää, jos yrität vielä suojella vanhaa

Pettymyksen ytimessä ei pala vain toive. Siellä palaa usein myös osa sua. Se osa, joka halusi pitää kiinni jostain, mikä ei ollut totta enää. 

Et voi rakentaa uutta elämää, jos yrität pitää kiinni siitä, miltä kaiken piti näyttää. Jos jokainen sun päätös nojaa siihen, ettei mikään saa sattua. Et päätä enää itse. Sun pelko päättää sun puolesta.

Siksi pettymys on niin arvokas.

Se katkaisee illuusion.

Se pysäyttää varovaisuuden, joka on pukeutunut järkeväksi elämänhallinnaksi.

Siinä kohtaa sä joudut kysymään: “Kuka olen, kun tämä ei mennytkään niin kuin suunnittelin?”

Olen ollut tossa kohdassa. Enkä van kerran. Mun mieli on monta kertaa yrittänyt pitää kiinni siitä versiosta, joka pärjäsi. Joka selvisi. Joka ei näyttänyt epävarmuutta.

Elämä on repinyt sen irti, osa kerrallaan. Joka kerta, kun olen uskaltanut päästää irti siitä versiosta. Olen löytänyt jotain aidompaa. Hiljaisempaa, mutta kestävämpää.

Siinä kohtaa alkaa uudelleenrakentaminen.

Ei sen varaan, mikä olisi pitänyt olla. Vaan sen varaan, mikä on nyt. Se ei ehkä ole kaunista. Se ei ehkä ole valmis. 

Mutta se on totta.

Voit päästää irti vanhasta minäkuvasta, joka pärjäsi, onnistui, kontrolloi ja selvisi. Voit kasvaa ihmiseksi, joka tuntee, kohtaa, mokaa ja silti palaa uudelleen siihen, mikä on tärkeintä.

Vahvuus ei tarkoita, että mikään ei satu.

Vahvuus tarkoittaa, että vaikka sattuu, sä et enää tarvitse vanhaa kuorta suojaksi.

Sä tarvitset vain totuuden: Että tämä kaikki kuuluu elämään.

Pettymyksissä ei ole kyse kivusta, vaan siitä, kuka susta tulee niiden jälkeen

Me puhutaan usein pettymyksistä niin kuin ne olisi ohimeneviä hetkiä. Tunnepiikkejä, jotka pitää vain kestää. Mutta ne ei ole ohimeneviä. Ne rakentaa. Tai jos et kohtaa niitä, ne jää elämään väärässä kohdassa.

Pettymys ei ole pelkkä tunne. Se on muutoskohdan varjo.

Siinä on aina mahdollisuus. Ei vain siihen, että opit jotain, vaan siihen että sinusta tulee joku, jota et olisi muuten koskaan löytänyt.

En ole enää sama ihminen kuin ennen ensimmäisiä isoja pettymyksiä.

Enkä haluaisi olla.

Koska sen kivun alta löytyi joku, johon mä voin nykyään luottaa.

Ei siksi, että mä onnistuisin, vaan siksi, että mä en enää katoa

Sä voit rakentaa itsesi uudelleen.

Pettymys kerrallaan.

Joka kerta susta tulee vähän vahvempi. Ei kovempi, vaan aidompi.

Et tarvitse enää mitään muuta kuin sen päätöksen, että sä et väistä.

Koska silloin sä alat elää.

Kiitos lukemisesta,
Tomi